Esimerkkitapaus kertoo pienestä ja aika nuoresta perheohjaajien ammattikunnasta, joka on yhdistetty organisaatiomuutoksessa eri paikkakuntien työntekijöistä koostuvaksi tiimiksi (esimerkkitapauksessa kaikki nimet ovat keksittyjä). Tiimillä ei ole tiimivastaavaa ja tiimin toimintaa hallinnoiva esimies edustaa eri ammattia. Olin työnohjaajana työskennellyt tiimin joidenkin jäsenten kanssa jo aiemmin pari vuotta. Nyt oli työnohjauksessa tarkoitus keskittyä perheohjaajien perustehtävään ja asiakastilanteiden käsittelyyn. Tavoitteena oli saada tiimiin lisää yhteistä ymmärrystä ja yhtenäisiä käytäntöjä ohjaajan työhön.
Työnohjauksessa organisaatiouudistuksen tuomat ahdistukset pulpahtivat tuon tuostakin pinnalle. Riittämättömyyttä lisäsi myös ammatillisen tuen puuttuminen organisaatiossa, johdossa kun ei ollut yhtään henkilöä, joka olisi ollut alan asiantuntija eikä kukaan tuntunut puhuvan ”samaa kieltä” perheohjaajien kanssaan. Yhteinen näky tiimin työstä ja sen tavoitteista oli hukassa. Työkulttuurit, joita jokainen oli tuonut omasta työhistoriastaan ja alueeltaan sekoittivat ja hämmensivät. Ohjattavillani oli tunne, etteivät he osanneet kertoa ulkopuolisille mitä he oikein tekivät. Kukaan ei tiennyt mitä halutaan, kaikki tekivät kaikkea ja tilanteet olivat sekavia. Heillä ei itselläkään aina ollut käsitystä siitä, mitä olivat menossa tekemään. Lisäksi he tunsivat yksinäisyyttä ja kokivat, ettei kukaan ollut kiinnostunut heidän työstään. He kertoivat, että työn tekemiseen kohdistui monenlaisia odotuksia yhteistyötahojen ja asiakkaiden taholta. Näitä odotuksia lausuttiin harvoin ääneen. Puuttuu yhteinen puhe siitä, mitä pitäisi tapahtua, millainen kuva tai näkymä pitäisi syntyä, että asiat olisivat paremmin tai toisin. Oli vain yleinen toive, että pitäisi tehdä ”jotain perhetyötä”, tukea vanhemmuutta, olla varhaisen vuorovaikutuksen tukena. Puheessa oli paljon kauniita ja hyvää toivovia lauseita.
Mikä on perustehtävä?
Muutimme alkuperäistä sopimusta asiakastilanteiden käsittelystä ja sovimme, että alamme tutkia heidän työtänsä vähän eri näkökulmasta ja eri tavalla. Ryhmä päätyy Liisan ehdotuksen pohjalta siihen, että alamme tutkia heidän perustehtäväänsä ja jäsentää sitä, mitä siinä tapahtuu ja mitä erilaista siinä tapahtuu eri ihmisten kanssa. Tavoitteena oli saada käsitys siitä mitä perhetyö on ja lisätä ammatillista itsetuntemusta sekavassa kentässä, sekavien odotusten, kauniiden korulauseiden ja hokemien puheessa, joka ei kuvaa perhetyöstä mitään. Heidän mielestään hyvä esimerkki tästä oli ”vanhemmuuden tukeminen.” Autoin heitä pysähtymään asian äärelle sovitusti ennakkoon. Lähetin heille kysymyksen jossa pyysin heitä ajattelemaan, mitä he käytännössä tekevät. Pyysin nimenomaan ajattelemaan ja kuvaamaan sitä kaikkea, mitä työ on käytännössä ja varoitin kuvaamasta sitä, mitä tehtävänkuvissa on kirjoitettu.
Seuraavalla tapaamiskerralla pyysin heitä aloittamaan kuvauksen kotitehtävästään. Pyrin samalla itse kuuntelemaan heidän kertomustaan isoilla korvilla. Pysähtyminen oman työn äärelle kiireettömästi antoi tilaa aivan uusien asioiden näkemiselle. Ensimmäisenä alkoi syntyä tarinaa siitä miten työ alkaa, mistä se tulee, kenen kanssa ollaan tekemisissä. Sitten siitä, mitä on tärkeää ottaa huomioon kun toiset ohjaavat heille töitä.
Samalla kun he kertoivat tarinaansa, mielessäni syntyi tarve alkaa jäsentää ja hahmottaa sitä prosessin muodossa. Keskustelu jatkui otsikolla ”mitä perheohjaajalta vaaditaan perhetyössä”. Kuulin hyvin monenlaista keskustelua, esim. perheen näkökulman esille tuomista, rohkeutta, voimavarojen tukemista, ”kissan pöydälle nostamista”. Vuoropuhelu eteni niin, että työnohjaajana peilasin heille kuulemaani ja he sanoivat, että juuri tuota he tarkoittivat tai tarkensivat tarkoittamaansa asiaa. Näin toimien ryhmä tavoitti yhteisen kuulemisen tilan ja rakensi tarttumapintaa työn jäsentymiseen. Autoin heitä peilaamalla heille kertomuksista syntynyttä kuvaa ja antamalla otsikoita keskustelulle. Näin heille syntyi prosessinomainen kuvaus perhetyön kulusta ja ohjaajien toiminnasta.
Kun aloitimme seuraavan työnohjauksen, halusin tietää mitä ajatuksia edellinen kerta oli heissä herättänyt. He kertoivat, että edellinen kerta oli herättänyt runsaasti keskustelua siinä vaiheessa, kun he yrittivät kuvata työnohjauksessa syntynyttä kirjallista tuotosta poissaolijoille. Kirjoitetusta tekstistä ja muistinpanoista oli vaikea tavoittaa sitä mitä kaikkea keskustelussa tuli esille edellisellä kerralla. Lauseisiin oli kiteytetty paljon asiaa. Kuitenkin kirjoitettu teksti ei sisältänyt niitä olotiloja ja tunteita, mitä heillä oli ajatuksia työstäessä. Minussa heräsi uteliaisuus, halusin tietää enemmän siitä, mitä jäi sivuun, kuulematta tai peilaamatta. Kirjoittaessani tätä, mielessäni on kuva kuvanveistäjästä, joka tutkii, mitä puu haluaa hänelle kertoa, mihin muotoon se haluaa taipua tullakseen sellaiseksi kuin sen on mahdollista tulla. Miten tärkeä ja merkityksellinen onkaan työnohjaajan ja ohjattavien luottamuksellinen suhde vuoropuhelun syntymisen kannalta.
Jatkoimme tuotoksessa olleiden kiteytettyjen lauseiden systemaattista avaamista. Siis hitaasti, hitaasti, hitaasti… Veera nostaa esille lauseen perheen näkökulman esille tuomisesta – ja alamme ’lihottaa’ sitä. Kysyn mitä se käytännössä tarkoittaa? Teija sanoo: ”Pitää kuunnella oikeasti, puhua samaa kieltä ja riittävän vähän kerrallaan.” Nyt tätä kirjoittaessani ajattelen, että juuri näin riittävän vähän kerralla, jotta tulee kokonaisesti kuulluksi. Tätä minäkin tarkoitan – haluan auttaa pysähtymään ja viipyilemään asioissa, joita pitää työstää, ajatella enemmän ja kuulostella samalla itseään, jotta kuulee omaa tekemistään oikein.
Voimattomuudesta voimaantumiseen
Viimeisimpänä keskustelu alkoi pyöriä voimattomuuden ja riittämättömyyden tunteiden äärellä. Liisalle on syntynyt kokemus, ettei halua tehdä enää perhetyötä, kun siitä syntyy näin isoja voimattomuuden kokemuksia. Tartun siihen kohtaan ja kysyn, mitä se ammatillisesti tarkoittaa, kun kokee riittämättömyyttä ja suurta voimattomuutta? Mitä perheohjaa tarvitsee silloin? Teija vastaa, että jonkun, joka oikeasti kuulee huolen ja voimattomuuden ja tarvitsee myös tilaa tutkia tunteitaan, jotta kykenee asettumaan perheohjaajan rooliin”. Siihen Veera lisää, että silloin ei kannata ainakaan sanoa, että ”hei kahvihuoneessa on pullaakin tarjolla’”. Teija lisää: ”Tunteet ovat Totta”. Koen vilpitöntä riemua oivalluksista ja vuoropuhelun rehellisyydestä.
”Kahvihuoneessa on pullaakin tarjolla!” Mikä loistava esimerkki siitä puheesta, miten me ihmiset nykyisessä maailmanmenossa olemme taitavia kiertelemään ahdistavia tunteita. Miten vaikeaa on aloittaa puhumista siitä, mitä pitäisi tehdä tai miten olla, kun on voimaton. Helposti puhumme epäolennaisista asioita. Voiko saada voimia omasta voimattomuudesta?
Muistan mielikuvan 70-luvun loppupuolelta ukkini hautajaisista, joissa oli mukana itkijänainen. Hänen tehtävänään oli ”heruttaa” omaisten surua. Nykyisinhän siihen tarjotaan masennuslääkkeitä, ettei kukaan näkisi surua ja ihminen olisi surunkin keskellä tehokas ja tuottava. Tässä tehokkuutta vaalivassa maailmassa ihmiskunta on eksynyt yhteiseen harhaluuloon, että erilaisiin elämäntilanteisiin liittyvien ahdistavien tunteiden mekaaninen eliminointi pitäisi ihmisen toimintakykyisenä. En usko siihen. Ajattelen, että esim. työnohjauksen yksi tärkeimmistä tehtävistä on tehdä tilaa työssä syntyville inhimillisille kokemuksille ja tunteille.
Tässä kohtaa prosessia tarjoan ohjattavilleni mahdollisuutta tutkia omaa voimattomuuttaan lähemmin narratiivisen haastattelun avulla. (Malmivaara & Rönkkö 2005.) Haastattelun yksityiskohtainen teemarunko tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä oman voimattomuuden äärelle, tutkia sitä ehkä löytää itsestä uusia voimavaroja ja näin voimaantua perheohjaajana. He innostuivat ajatuksesta, päätimme tehdä haastattelun työnohjausprosessin loppuvaiheessa.
Mitä tapahtui?
Mielestäni oli merkittävää, että tiimin jäsenten voimattomuuden tunne oli työnohjauksessa avoimen keskustelun kohteena. Nimenomaan isojen korvien kuuntelevassa tilassa, jossa on lupa puhua voimattomuudesta ja etsiä siihen vastauksia, tulla toimeen ja tulla hyväksytyksi itsensä ja muiden silmissä sen tunteen kanssa. Ajattelen, että tässä ohjausprosessissa saavutettiin nimenomaan uskallusta ja rohkeutta tutkia hankaliakin tunteita. Uskon, että kuunteleva tila voi tarjota tilan sellaiselle pysähtymiselle, joka tuottaa pysyvämpää, ehyempää ja dynaamisempaa toimintakykyä.
Päätän vielä kirjoittaa tiimille sähköpostin tästä ajattelusta, jota vuoropuhelu heidän kanssa minussa ammatillisesti synnyttää. Koen itseni ihan malttamattomaksi, odotan jo seuraavaa kertaa. Ymmärrän, että minussakin tapahtuu paljon sellaista, joka pitää minua tässä innostuksen tilassa. Ehkä tässä on sellaista dialogia, joka synnyttää uutta ja luovaa. Mutta samalla huolestun ja haluan varmistua siitä, että myös ohjattavani kokevat työskentelyn merkitykselliseksi. Ehkä laitan kaiken tämän heille sähköpostiin, se olisi rehellistä minun puoleltani. Muistan taas mitä William Isaacs sanoo dialogista: avoimuutta, rehellisyyttä, kunnioitusta. Kiitän heitä siitä, miten avoimeen vuoropuheluun he rohkenivat heittäytyä kanssani ja pyydän heiltä lupaa kirjoittaa tästä työnohjausprosessista omassa artikkelissani. Kerron heille myös, miten vuoropuhelu heidän kanssaan virittää myös minua ammatillisesti oivaltavaan ajatteluun.
Mitä se perhetyö oikein on
Tapaamme taas kuukauden tauon jälkeen, ryhmässämme on uusi jäsen. Työnohjaus alkaa Liisan kokemusten äärellä. Hän kertoo olevansa todella väsynyt astmaoireiden vuoksi, joita saa työhuoneessaan. Kertomuksen pohjalta kaikille syntyy huoli Liisan voinnista. Keskustelu liikkuu ymmärtämisen, kuulemisen ja ohjeiden maastossa. Kaiken tämän puheen keskellä minulle syntyy myös huoli ryhmän uudesta jäsenestä, Seijasta, ja ohjailen keskustelua ryhmän perustehtävään. Pyydän muita ryhmäläisiä kertomaan Seijalle, miksi heille oli tänä keväänä noussut niin tärkeäksi alkaa jäsentää omaa työtä eri tavalla, myös jakaa työstä nousevia tunnelmia ja jäsentää omaa työtään sen pohjalta. Ajattelin, että se auttaisi Seijaa ymmärtämään missä ryhmä on menossa. Ryhmä arvioi omaa tarvettaan seuraavasti: oman roolin vahvistaminen, työn oikea-aikainen kohdentaminen, työn näkyväksi tekeminen itselle ja esimiehille ja toive tunnistaa milloin perheiden tilanteet ovat niin haastavia, että perheohjaajan on syytä perääntyä.
Hetken tauon jälkeen Liisa taas ihmettelee, ettei hän vieläkään osaa esitellä perheille tai yhteistyökumppaneille, että mitä se perhetyö oikein on. Tämän ihmettelyn pohjalta ryhmä päätyy työnohjauksessa hakemaan vastauksia siihen, millaisiin kasvatuskysymyksiin perheet tarvitsevat apua ja mistä perhe voi tunnistaa, kun on väsynyt tai kaipaa apua. Työskentelyn pohjalta tuli hyvin näkyväksi miten asiakkaiden kokemukset ja tunteet ovat samanlaisia kuin perheohjaajien kokemukset ja tuntemukset. Voimattomuutta, avuttomuutta, väsymystä, epävarmuutta ja ihmeissään olemista erilaisten kasvatuskysymysten äärellä, tai kun uupumus vanhempana yllättää, tai kun näköalattomuus yllättää, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa näitä oloja.
Tässä kohtaa Liisan väsymys nousee taas näkyväksi ja sen rohkaisemana ryhmäläisten keskustelu alkoi kääntyä perheohjaajan tuntemuksiin. Ohjattavani tunnistavat miten he alkavat suhtautua vihamielisesti perheiden avun tarpeeseen, kun itse on avuton, välineetön ja uupunut. Keskustelu polveilee monenlaisten tunteiden äärellä. Tunnistan itsessäni, että alan kiirehtiä, olimme aiemmin sopineet tämän kerran aiheeksi perheen tarpeen ajattelemisen. Kysyn kohteliaasti, että ollaanko valmiita palaamaan aiheeseen ja kaikki ovat sitä mieltä että ”joo, kyllä palataan”. Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen ja huomaan hetkessä, että ehdotus ei ollutkaan hyvä. Teija rohkenee sanomaan, että jos kuitenkaan ei palata sovittuun aiheeseen, koska on niin paha olla Liisan vuoksi ja omatkin tunteet nousevat pintaan.” Miten olenkaan taas tippunut samaan kuoppaan, kiirehtinyt toiseen asiaan sen sijaan, että olisin kuunnellut mitä puhuttavaa ohjattavillani on. Missä minun korvani olivat?
Kuka perheohjaaja on?
Mitä tai miten minun kannattaisi nyt asioita kuulla? Ennätän vain ajatella kysymystäni, kun Veera sanoo, että tämä kaikki pitäisi käsitellä perheohjaajan näkökulmasta. Mitä tunteita perheohjaajalla herää? Mitä perheohjaaja voi tehdä tunteilleen, jotka heräävät perheissä, kun oma elämäkin on perhe-elämää ja painii samantyyppisten tilanteiden kanssa kotona? Puhe jatkuu siitä, mikä erottaa perheohjaajan avun tarpeen perheen avun tarpeesta. Mitä tehdä kun omat lapset tarvitsevat jotakin kesken työpäivän, tai kun omat lapset ovat haasteellisia? Miten voi olla itse äitinä oman häpeän ja syyllisyyden kanssa? Veera sanoo, että tämä on tosi tärkeää puhetta. Kaija kokee jotain hyvin koskettava ja haluaa puhua ääneen omasta roolistaan työnohjausryhmässä. Kaijan puhe avaa monia erilaisia riittämättömyyden ja epävarmuuden tunnustuksia.
Muistan itse oman elämänkokemukseni pohjalta esimerkin, jonka päätän kertoa heille. Kerron miten työskennellessäni lastensuojelutyöntekijänä, tunsin joskus häpeää ja avuttomuutta omien lasten käyttäytymisestä. Kipuilin tunteideni kanssa jonkin aikaa, kunnes oivalsin, että minun lapsillani on oikeus lapsen elämään minun lapsinani eikä lastensuojelutyöntekijän lapsina. Oman kokemuksen jakaminen tuntui tässä kohti oikealta. Oman roolin ymmärtäminen tunteiden keskellä vapautti minut toimimaan työssäni siitä huolimatta että oma elämä ei mennyt niin kuin ”Strömsössä”.
Jatkamme keskustelua, miten nämä elämän tuomat tunteet ja kokemukset ovat äärimäisen tärkeitä ja miten sen epävarmuuden kanssa voi elää ja tehdä työtä. Ohjattaville syntyy oivallus siitä, miten nämä epävarmuustekijät ovatkin hyvin tärkeitä ja auttavat olemaan avoimempia perheen kanssa. Kerron heille avoimesta kuulemisesta, jossa työntekijä ilman omia ennakko-oletuksia suostuu kuulemaan perheen tarpeita. Se edellyttää, että työntekijä tunnistaa myös omat tuntemuksensa ja osaa olla sen epävarmuuden kanssa, josta he juuri ovat puhuneet.
Perheohjaajan roolin kuvaukseen syntyy tämän istunnon pohjalta kysymys siitä, mitä perheen kanssa työskentely vaatii perhetyöntekijältä suhteessa itseensä ja omaan elämään. Minulla on tunne, että olemme jonkin hyvin olennaisen äärellä. Työnohjausistunnon päätteeksi syntyykin kiitollisuuden halauksia. Kaija, joka tuli kosketetuksi syvien tunteiden kautta halaa kaikkia ja kaikki halailevat keskenään. Ovella lähtiessään Liisa ja Veera vielä sanovat, että he eivät ikinä unohda sitä, kun sanoin siitä, että minun lapsillani on oikeus elämään minun lapsinani eikä lastensuojelutyöntekijän lapsina. Sen kuuleminen oli heille merkittävää äiteinä.
Mitä ryhmässä tapahtui? Ajattelen, että rehellisenä olo omien häpeän, syyllisyyden ja voimattomuuden tunteiden äärellä vapauttivat voimavaroja positiivisille tunteille ja purkautuivat halauksina. Mitä minussa tapahtui istunnon aikana? Ensinäkin olen edelleen hyvin kiitollinen, että tämä ryhmä suostuu niin avoimeen vuoropuheluun kanssani eivätkä he antaneet minun viedä heitä ohi jostakin heille hyvin tärkeästä. Minussa vahvistuu tunne siitä, miten tärkeää kuuntelun tila on. Ohjaaja ei mitenkään voi huomata kaikkea, mitä ehkä olisi hyvä huomata. Kun ohjaaja on ikään kuin ei-tietäjän positiossa, se mahdollistaa ohjattavien oivalluksiin johtavat huomiot. Huomaan, miten työnohjaajan ja ohjattavien tunteet ovat samankaltaisia kuin heidän asiakkaidensa tunteet: välineettömyyttä, ahdistusta, uupumusta, kiirehtimistä jonnekin jonkin tavoitteen perässä. Kun me auttajat, minä mukaan lukien, hairahdumme laittamaan pikalaastaria ahdistukseen, siirrämme syrjään ihmisten inhimillisiä kokemuksia ja tunteita. Oivallan että juuri tämän vuoksi on tärkeää pysähtyä näiden ahdistavien kokemusten ja tuntemusten äärelle. Työnohjaus voi toimia interventiona loputtomaan laastarien vaihtoon ja hoitaa haavan sellaiseksi arveksi, jonka kanssa on mahdollista tulla toimeen ja säilyä toimintakykyisenä.
Ohjauksen jälkeen jään miettimään, mihin olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota, kuka jää varjoon, mitä voisi kuulla enemmän. Kun tätä puhun itsekseni, ajattelen, että myös perheohjaajan on tärkeää olla kiinnostunut siitä, mitä itseltä jää huomaamatta ja mihin ei reagoi. On sangen hyödyllistä asettaa itselleen kysymys, mitä minulta jää kuulematta, mitä pitäisi olla kuulemassa isoilla korvilla omasta kuulemisestaan?
Aloitimme toukokuun istuntoa ja koska kaikki eivät olleet edellisellä kerralla mukana, pyysin toisia jakamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan edellisestä istunnosta. Edellisen kerran aihe, mistä tunnistaa perheen avun tarpeen, herätti monenlaisia tunteita ja omien kokemuksen ja tunteiden jakaminen nousi tärkeäksi. Ohjattavien kertoman mukaan edellinen kerta oli niin ”oleellisen äärellä” ja merkittävää heille. Heistä oli ollut myös hauskaa, kun edellisellä ohjauskerralla yritin palauttaa heitä sovittuun aiheeseen ja he eivät siihen suostuneet, vaan syvä hiljaisuus laskeutui ryhmään.
Heidän palautteessaan tuli hyvin esille se, että tunteiden ja kokemusten kuuleminen ja jakaminen ovat oleellisin osa kuuntelevassa tilassa, se voi käynnistää liikkeen, joka vie eteenpäin. Hienot tekstit ja jäsennykset eivät korvaa sitä, mitä ja miten ihmiset tilanteissa kokevat ja tulevat osaksi tilanteita omien tunteidensa kanssa. Pysähtyäkseni niin että autan ohjattavia eteenpäin, minun työnohjattavana on tietoisesti lisättävä kärsivällisyyttä kokemusten ja tunteiden maastossa. Huomaan miten helposti kiirehdin tilanteissa toiminnan tasolle. Toisaalta on tärkeää olla tietoinen, miten ohjattavien taustaorganisaatioiden vaatimukset voivat siirtyä ohjaajaan ja silloin pysähtymisen sijasta alkaa kiirehtiä.
Istunto jatkuu ja aihe kääntyy siihen, mikä ei kuulu perhetyöntekijälle. Veera kertoo olevansa menossa perheeseen, jossa on vakava päihderiippuvuus. Perheohjaajaa oli lastensuojelun taholta pyydetty kontrolloimaan perheen tilannetta. Pyyntö kiukutti Veeraa ja hän oli valmis asettamaan rajan, perheohjaaja ei voi mennä kontrolloimaan perheeseen. Aiemmin puhuin työnohjauksessa kuuntelevan tilan korjaavasta voimasta ja rehellisyydestä. Käytin tässä kohti puheenvuoron siitä, mitä ajattelen erilaisten perheiden tarpeista.
Joidenkin ihmisten elämänkokemukset ja tavat ovat vaurioittaneet heitä niin rajusti, että heidän vanhemmuutensa tarvitsee enemmän rajoja ja kontrollia tullakseen esille ja myös heillä ja heidän lapsillaan on oikeus auttavaan suhteeseen. Tutkimme asiaa tarkemmin perheiden tarpeen kannalta, ja ohjattaville alkoi syntyä käsitys myös sellaisten perheiden avun tarpeesta, joka on heille vierasta. Veera sanoo, että asiat on otettava esille rehellisesti ja tunnustettava yhteisesti asioiden oikea tila ja avun tarve. Kun suunnitelma on tehty rehelliselle pohjalle, jossa ongelmat ovat tunnistettuja ja auki puhuttuja, on perheohjaajankin helpompi työskennellä. Esille nousi myös voimakas tarve parityöskentelyyn, jonka avulla ennaltaehkäistään omaa sokeutumista ja varmistetaan perustehtävässä pysyminen. Veera sanoo, että ohjaukseen tullessaan hän oli sitä mieltä, että ei ota tarjottua perhettä, mutta nyt hän meneekin sovittuun tapaamiseen mielenkiinnolla.
On kevään viimeinen istunto ja teemme sovitusti narratiivisen haastattelun itsetuntemuksen lisäämiseksi. Tarjosin heille aiemmin tätä haastattelua siinä kohtaa, kun ohjattavien voimattomuuden tunteet nousivat voimakkaasti esille. Ajattelen, että tämän haastattelu voi tarjota heille mahdollisuuden kertoa itselleen uutta tarinaa omasta voimattomuudestaan tai nähdä sitä eri tavalla. Lisäämällä itsetuntemusta voi olla rehellisempänä, tietoisempana itsestään ja rajoitteistaan perheiden kanssa. Tässä joitakin löytöjä ja kommentteja haastattelun pohjalta: Veera sanoi, että hänelle se, mitä hän luuli haitaksi kääntyikin voimavaraksi asiakkaiden kanssa. Kaija sanoi, että hänelle vahvistui oma ammatillinen prosessi, jota hän oli käynyt läpi koko kevään. Liisan mielestä avautui uusi näkökulma, joka ei vie tilaa niin paljon itseltä. Marja ja Teija totesivat, että he ovat käsitelleet aihetta jo aiemmin. Haastattelu vahvisti vain aiempaa käsitystä omista ajatuksista, siinä ei tullut esiin mitään uutta.
Koska olimme kevään viimeisessä istunnossa, ajattelin pyytää heitä kertomaan siitä, miten tämä kevään prosessi on auttanut heitä selkiyttämään omaa perustehtävää. En ehdi esittämään kysymystäni, kun Liisa ja Veera kertovat olleensa luennoimassa perheohjaajan työstä lähihoitajaopiskelijoille. He kertoivat puhuneensa juuri niitä asioita mitä työnohjauksessa on puhuttu perheohjaajan työstä ja sen sisällöstä. Kauniiden korulauseiden sijaan he olivat kertoneet siitä, mitä he oikeasti tekevät ja miltä se heistä tuntuu. Kyseessä on sama Liisa, joka ehdotti prosessin liikkeelle panevan kysymyksen, mitä se perhetyö oikein on ja ihmetteli prosessin kuluessakin ettei hän edelleenkään tiennyt mitä perhetyö on. Ohjattavani kertoivat myös, miten heidän esimiehensä oli alkanut kiinnostua heidän työstään ja sanonut, että haluaisi kuulla enemmän perhetyöstä, kun ei oikein tiedä siitä.
Mitä tästä prosessista ajattelen? Ajattelen, että ohjattavani suostuivat prosessoimaan omaa työtä ja aika oli siihen riittävän kypsä. Yhteinen kokemus sekavasta tilanteesta ja sen aiheuttama ahdinko toimi moottorina koko selkeyttämistyön prosessille. Työnohjaajana minun tehtäväni oli auttaa heitä pysähtymään ahdinkoon, tutkimaan sitä ja siirtymään seuraavalle portaalle. Työnohjaajan ja ohjattavien luottamuksellinen suhde mahdollisti rehellisyyttä ja uskallusta liikkua vaikeassakin maastossa. Näin olleen he pystyivät avoimessa keskustelussa luomaan itselleen kuvan perheohjaajan työstä ja sen mahdollisuuksista. Uskon että perheohjaajien lisääntynyt rohkeus liikkua omien tunteiden maastossa alkoi näkyä myös perheiden elämässä.
Tämä tapauskertomus osoittaa vaikuttavasti, että työelämässä on paljolti siirrytty kompleksisten systeemisyyden kuvamaan epävarmuuteen ja ennakoimattomuuteen, jolloin sen ymmärtämiseksi ei riitä enää tasapainoa korostava avoin systeemisyys ja työnohjaaja joutuu luopumaan tietämisestä ja siirtymään kuuntelevaan, ei-tietävään tilaan.
Esimerkiksi murroksesta sopii erinomaisesti perustehtävän käsite. Sitä on käytetty organisaatiokielessä jo viiden vuosikymmenen ajan. Käsitteen tausta on Tavistock – traditiossa Englannissa[1]. Nyt voidaan kysyä – kuten perheohjaajien tiimissä tapahtui: mikä perustehtävä ja kenen perustehtävä? Perustehtävää on kuvattu kolmella osittain päällekkäisellä ympyrällä, niille on annettu käsitteelliset nimet: normatiivinen, eksistentiaalinen ja fenomenologinen perustehtävä. Normatiivinen edustaa sitä tehtävää, joka organisaation pitäisi täyttää. Tavallisesti sen määrittää organisaation johto. Tapauskertomuksessa organisaatiossa tunnuttiin puhuvan eri kieltä kuin perheohjaajat, piti tehdä ”jotain perhetyötä”. Tiimiin esimies kiinnostui vasta tarkasteluprosessin loppupuolella asiasta toteamalla, ettei hän oikeastaan tiedä perheohjaajien työstä. Eksistentiaalinen kuvaa sitä tehtävää, jota tässä tiimin jäsenet kuvittelivat suorittavansa ja josta he olivat epätietoisia. Johto oli laatinut kirjalisiin dokumentteihin niin kauniita ja utopistisia lauseita, että tiimin jäsenet eivät pystyneet konkretisoimaan niitä – ilman työnohjausprosessia. Fenomenologinen edustaa sitä tehtävää, jota tässä työnohjaaja alkaa havaita tiimin jäsenten tekevän, mutta josta he eivät välttämättä itse ole tietoisia. Kenen perustehtävä: johdon ja työntekijöiden näkemykset olivat kaukana toisistaan.
Työnohjaajan ja konsultin perustehtävänä on puolestaan pidetty organisaation palauttamista perustehtävään, jos se on siitä poikennut. Siinä yhteydessä on puhuttu rajoista, rooleista ja johtajuudesta. Poikkeamia on kuvattu mm. bionilaisilla ryhmän perususkomustiloilla riippuvuus, taistelu-pako ja parinmuodostus/messiaan odotus. Mikä oli tässä perustehtävä, johon työnohjaajan olisi johtajuutta tukien pitänyt palauttaa ryhmä? Hän ei tiennyt sitä, joutui hämminkiin, aiempi tapa toimia tuntui epätarkoituksenmukaiselta. Hän heittäytyi tilanteeseen, tavoitteli kuuntelevaa ja ei-tietävää tilaa – ja tiimi alkoi pohtia perustehtäväänsä, sen vaatimuksia ja edellytyksiä. Hän kehotti unohtamaan (käsittämättömän) normatiivisen eli johdon näkökulman ja lähti liikkeelle eksistentiaalisesta perustehtävän määrittelystä eli mitä jäsenet arvelivat tekevänsä.
Mitä kompleksisella systeemisyydellä olisi tähän sanottavana? Eräs heidän edustajansa Ralph Stacey[2] puhuu paradigman muutoksesta, viittaa organisaation itseorganisoitumiseen ja itseohjautuvuuteen. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee ihmisen aivot: ne muodostuvat noin 10 biljoonasta neuronista, jotka toimivat vuorovaikutuksessa keskenään (ilman johtavan neuronin virkaa). Eläville systeemeille on ominaista toimia omien periaatteittensa ja intentioiden pohjalta ilman tarkkaa ennakkosuunnitelmaa. Staceyn mukaan sekä jäykkä muuttumattomuus ja oikutteleva vallankäyttö synnyttävät vanhan toistamista, kaoottisuus mainittuja perususkomustiloja, esimerkissämme taistelua ja pakoa. Pysähtyneisyyden ja kaaoksen välisessä tilassa, siedettävässä epävarmuudessa, riittävän kannattelevassa ympäristössä on mahdollista käydä merkityksellistä tehtävän ja siihen liittyvän identiteetin pohdintaa ilman että ennalta tiedetään, mihin tullaan päätymään. Muutosvoima on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa – kuten esimerkistämme huomaamme. Stacey käyttää tässä yhteydessä käsitettä ”shadow relationships”. Sitä on hankala suomentaa yhdellä sanalla. Se on jotakin kokonaisvaltaista vuorovaikutusta, ’virallista’ ja ’epävirallista’, epävarmuutta, tunteita ja niiden tunnistamista, kiitollisuutta ja halauksia, organisaation jäsenen ja ryhmien tiimoilta; ehkä itsetuntemuksen kasvua perheohjaajien tiimin tapaan. Johtaja ja työnohjaaja suostuvat epävarmuuteen, omalla kuuntelevaan tilaan pohjaavalla vuorovaikutuksellaan ja osallistumisen tavallaan luovat edellytyksiä joustavuudelle ja luovuudelle. ” Veera sanoo, että ohjaukseen tullessaan hän oli sitä mieltä, että ei ota tarjottua perhettä, mutta nyt hän meneekin sovittuun tapaamiseen mielenkiinnolla.” Kun Liisa ja Veera kävivät luennoimassa perheohjaajan työstä lähihoitajaopiskelijoille, ”he kertoivat puhuneensa juuri niitä asioita mitä työnohjauksessa on puhuttu”. ”Kauniiden korulauseiden sijaan he olivat kertoneet siitä, mitä oikeasti tekevät.” Mahdottomasta perustehtävästä alkoi kehkeytyä jotakin mahdollista.
Työnohjaaja toimi tässä kompleksisen systeemisyyden lähestymistavan pohjalta. Perustehtäväkäsitteen merkitys on muuttunut. Se tarkoittaa juuri tämän casen kertomaa tiimin jäsenten käymää keskustelua arkityöstään ja siitä nousevien teemojen kokoamista ja jäsentämistä. Keskustelun fokuksessa on kaksi kysymystä: keitä me olemme? Ja mitä me teemme? Perustehtävässä kietoutuu yhteen monia säikeitä: yksilöllinen pohdinta kuka minä olen, mikä on minun identiteettini tässä tilanteessa? Tiimin pohdinta: mikä on meidän identiteettimme, mitä teemme? Kolmanneksi muotoutumassa on koko organisaation identiteetti ja tehtävä. Perustehtävä on jatkuvaa keskustelua arkityön tiimoilta. Uudistumisen voima on tässä keskustelussa. Läsnä on muutosta ja pysyvyyttä, varmuutta ja epävarmuutta, epätoivo ja oivallusta, tunnetta ja tunteettomuutta, rationaalisuutta ja intuitiota, tietoista ja tiedostamatonta. Työnohjaaja ei tuo ’ulkoa’ ratkaisua, hän on osa ’systeemiä’, kannattelee keskustelua, kuuntelee, kokoaa teemoja, jäsentää.
Timo Totro
[1] Tematiikasta lisää ks. Timo Totron artikkeli tässä teoksessa.
[2] Ralph Stacey, Complexity at the ”Edge” of the Basic-Assumption Group. Teoksessa (Ed. By Gould, Laurence, Stapley, Lionel F. & Stein, Mark), The Systems Psychodynamics of Organizations. Integrating the Group Relations Approach, Psychoanalytic, and Open Systems Perspectives. New York, London: Karnac.